Suurinpiirtein siitä saakka, kun työmatkani muuttui sellaiseksi, ettei se enää kulje keskustan läpi (eli siitä tuli tylsähkö), minulla pyöri mielessä ajatus siitä, kuinka näppärä vekotin potkulauta olisi. Toki polkupyörälläkin töihin pääsisi, mutta kun yritän muka hyötyliikkua, ja reilut puolitoista kilometria on pyörällä aivan naurettavan lyhyt etappi, eikä tunnu missään. Niinpä olen sitten kävellyt työmatkat.

Vappuna sitten kuitenkin annoin houkutukselle periksi, ja tilasin Hobby Hallista ESLA-potkulaudan. Arvoin sen ja parin muun vaihtoehdon välillä, mutta tämä kuitenkin vei voiton. Toimitus oli nopea, noudin paketin Postista eilen.

Toki potkulauta (joka sai nimen VVVOOOMMM!!!) piti pistää samantien kasaan (olisin varmaan alkanut kasaamaan sitä jo Postissa, jos vaan olisin tiennyt, kuinka helppo operaatio loppujen lopuksi oli kyseessä – renkaissakin oli ilma valmiina). Eilen tuli jo käytyä koeajolla, ja tänään menin VVVOOOMMM!!!illa töihin.

Työmatkalla vaan alkoi ihmetyttää, kuinka rankkaa hommaa tuo potkuttelu loppujen lopuksi onkaan. Eilen illalla olin käynyt vaan leppoisasti vähän potkiskelemassa, mutta kun oli tietty päämäärä, niin etenemiseen tuli ihan uudenlainen rytmi. Hiki nousi pintaan, pulssi oli ties missä, ja lihaksissa alkoi tuntua (tuntui vielä monta tuntia jälkikäteenkin).

On tietenkin mahdollista, että olen vaan niin rapakunnossa, että reaktiot johtuivat siitä. Päätin kuitenkin tänään käydä ihan kunnollisella koeajolla, kun sain vihdoin sykemittariinkin pariston vaihdettua (se simahti lokakuussa...).

4,2 kilometrin lenkki, reilut 22 minuuttia. Noin 230 kcal, keskisyke 156, maksimi 175. Hiki nousi pintaan, ja jo ennen puolimatkaa kävi mielessä, että vesipullo olisi kannattanut pakata mukaan (se kulkisi korissa näppärästi). En nyt sitten tiedä, selittyykö tuo rapakuntoisuudella (toisaalta, jaksaisinko silloin noinkin pitkän lenkin tuollaisella keskisykkeellä?), vai onko tuo potkulautailu oikeasti noin tappotouhua.

Tiesittekö, että jalkapohjissa on lihaksia? Sellaisia, jotka aika nopeasti alkavat kipeytyä, kun ottaa jalalla vauhtia. Lisäksi tuntuu reisilihaksissa ja olkavarsissa, ja veikkaan, että kyllä tuo keskivartalollekin jotain tekee, kun pitää tasapainoilla. Polvien kannalta tuo taitaa olla juuri sopivaa puuhaa, kun niitä pitää koukistella, ja reisilihakset treenaantuvat. Enhän minä ole saanut aikaiseksi niitä fysioterapeutin neuvomia kuminauhajumppia tässä tehdä...

Tuntuu kyllä siltä, että tuli tehtyä sangen hyvä ostos. Tässä vielä kuva loppuun. Huomatkaa sporttinen ulkomuotoni!

Okei, koska edellinen silmälasipostaukseni sai enimmäkseen aikaan vain vaivautunutta hiljaisuutta, ja sama on ollut reaktio useampaan otteeseen livenäkin, niin yritän nyt uudemman kerran, vähän paremmalla herutuskuvalla. :P



Jospa se onkin se meikkaamattomuus, mikä minua vanhentaa.

Ei, ei ole minkäänlaista ikäkriisiä täällä, ei toki.

Kun Rulla muutti luokseni vajaat viisi vuotta sitten, olin siinä uskossa, että se on viinimäkikotilo, Helix pomatia. Lajinmäärityksen oli tehnyt Itämiehen Juhani eläinmuseolla.

Nyt kun Rullan terraario kumisee tyhjyyttään (kannoin sen saunaan, koska en kyennyt katselemaan asiatonta terraa), aloin etsiskellä tietoa kotilonkasvattajista. Viinimäkikotiloita on kuitenkin aika harvalla lemmikkinä, ja vielä harvempi niitä tuntuu kasvattavan.

Nettiä penkoessani aloin ihmetellä, kun niin kovin moni viinimäkikotilon kuva näytti vieraalta. Siinä vaiheessa kun vastaan tuli kuva kotiloista, jotka näyttivät samalta kuin ruotsalaiset kotilot Markuksen mökillä, ja jotka olivat silminnähden erilaisia kuin Rulla, aloin todella ihmetellä.

Tutustuin sitten lähemmin yleisemmin lemmikkinä pidettävään sagriinikotiloon (Helix aspersa). Ei tarvinnut kovinkaan monta kuvahakua tehdä, kun aloin varmistua siitä, että Rulla taisi sittenkin olla tätä lajia. Mittasin kuoren, ja sehän ylsi hädintuskin kolmeen senttiin, kun taas viinimäkikotilon ovat jossain 4-5 sentin korvilla. Lisäksi värityskin osuu paremmin kohdalleen.

BBC:n kotilonmäärityssivu sai minut lopulta varmistumaan asiasta.

Nyt pitäisi sitten löytää jostain kasvattaja, jolla olisi H. aspersa -poikasia myynnissä. Ei siksi, että haluaisin uuden kotilon Rullan tilalle, vaan siksi, että kyse on oikein viehkoista otuksista, ja olen utelias vertailemaan persoonallisuuksia. Siis jos nyt aivottomalla otuksella voi olla persoona. Uskon, että voi.

Lisäksi, kun oikea laji on nyt tiedossa, täsmentyi elinikätietokin. Lähteestä riippuen 5-7 vuotta, tai vähemmän / enemmän. Rulla taisi siis elää ihan täyden kotiloniän.

Juuri kun pääsin sanomasta, että Rulla tuntuu pärjäilevän hyvin (3.4.2012), herra Murphy tekee visiitin. Äsken annoimme Rullalle uutta kurkunkantaa, ja huomasimme, ettei se taida enää syödä. Ikinä. Ei ole Rullaa enää. :(

Nyt pitäisi sitten kyetä keittämään kuori talteen. En tosin edes tiedä, miten tämä käytännössä tapahtuu. Enkä myöskään välttämättä haluaisi haistella kypsyvää kotilonlihaa. Mieluummin kuitenkin ottaisin kuoren muistoksi kun hautaisin Rullan jonnekin. Brutaalia.

Kolmisen vuotta on aika pitkä aika pitää samoja silmälaseja. Menin sitten hankkimaan uudet.



En ole näistä kyllä yhtään varma. Ensimmäiset muovisangat ikinä (niitä yksiä ei lasketa, koska en koskaan oikeastaan käyttänyt niitä), ja ensimmäiset tämän malliset sangat ikinä. Pelkään, että ne vanhentavat, tai ainakin saavat minut näyttämään ikäiseltäni. Ja tähän tukkaan (josta värikin on näemmä kulahtanut) yhdistettynä alan näyttää pelottavan paljon tylsältä kirjanpitäjältä.

Sain Annilta kysymyksiä, kun oikein kerjäsin. Ken vastaa tähän kommenttiin, saa vuorostaan minulta seitsemän kysymystä. Siis halutessaan; kommentoida saa, vaikkei omia kysymyksiä haluaisikaan.

1) Oletko viihtynyt kirjanpitäjänä ja mikä erityisesti työssä viehättää?

Et sitten yhtään vaikeammalla kysymyksellä aloittanut.

No, ensimmäiseen osaan on ainakin helppo vastata. Olen viihtynyt kirjanpitäjänä oikein hyvin, ja ollut ihan pähkinöinä esim. firman logolla varustetusta avainnauhasta, jossa kannan kulkulätkää ja pukukaapin avainta. Tuntuu aikuiselta.

Hankalampi onkin sitten selittää, mikä työssä viehättää. Ehkä se on tietty säntillisyys ja selkeät kuviot, monipuoliset rutiinihommat. Sitä on oikeasti vaikea selittää sellaisille, jotka eivät hoksaa, mikä numeroiden pyörittelyssä ja tilien saldojen täsmäämisessä (ja juuri siinä, että ne täsmäävät) on niin hienoa. Otetaan läjä paperia (tai sähköisiä tositteita), poimitaan niistä tietyt asiat, tehdään niistä tietyllä systeemillä "muistiinpanot" ja pyöräytetään raportit yhteenvedot, jolloin voidaan katsoa parista paperista, miltä kyseisen yrityksen talous näyttää. Lisäksi raportteja tarkistaessa pääsee nauttimaan siitä, että luvut niissä ovat kuten pitää.

Parhautta ovat selkeät aineistot, jossa kaikki tositteet ovat siinä järjestyksessä kun on ohjeistettu, mitään tositteita ei puutu, tositteista löytyy tarvittavat tiedot ja muutenkin merkinnät ovat selkeitä. Siitä sitten vaan hakkaa tiedot koneelle ja ihailee lopputulosta.

Toisaalta myös "salapoliisityö" on kiehtovaa. Ensin hoksaa, että jossain on virhe – yleensä tämän näkee siitä, että yhden tai useamman tilin saldo ei ole sitä, mitä sen tositteiden (esim. lainan lyhennyserän erittely, pankkitiliote tai kassakirja) mukaan pitäisi olla. Sitten pengotaan, mistä tuo erotus johtuu ja miten se saadaan korjattua. On hieno fiilis, kun palaset loksahtelevat paikoilleen ja kuvio selkeytyy.

Hauskaa olisi myös, jos olisin jo niin hyvin asioista perillä, että tekisin kirjanpitoja samalla vauhdilla kuin käytän tietokonetta noin muuten. Silloin flown saavuttaminen olisi paljon helpompaa, mutta kyllä siihen jo nytkin yltää aina välillä. Kirjanpito-flow on kiva asia.

2) Mikä oli helmeintä biologianopinnoissa?

Ehkä kenttäkurssit ja työharjoittelu, jolloin pääsi tekemään asioita käytännössä. Tosin opiskelukaverit olivat myös aika helmiä, samoin opiskelijariennot. Näin jälkikäteen ajateltuna tuntuu, että siitä opiskeluajan sosiaalisesta elämästä jäi enemmän käteen kuin opinnoista itsestään.

3) Miten luonnehtisit pukeutumistyyliäsi nykyään?

Öääh... Jos miettii ihan arkipukeutumista, niin avainsana on käytännöllisyys, mukavuus ja yksinkertaisuus. Päämotivaationi pukeutumiseen on se, että ilman vaatteita voi tulla vähän kylmä, ja ihmiset saattavat katsoa turhan pitkään ja mahdollisesti paheksua. Arkisotisopani koostuu mustista farkuista (no eivät ne ole mitkään ihan oikeat farkut, vaan jokin stretch-systeemi) ja erinäisistä (pitkä- ja lyhythihaisista) trikoopaidoista, joiden päälle voi kiskoa joko kauluspaidan (jota pidän napit auki – tämä on itse asiassa jo lukion kakkoselta tuttu tyyli...) tai kevyen neuletakin. Kylmemmillä keleillä pitkähihainen trikoopaita + neuleliivi on hyvä kombo. Toimistolookki on tarttunut minuun vain sen verran, että joskus pidän kaulassa asustehuivia; avokonttorissamme on välillä vähän vilakkaa, ja tuo lämmittää yllättävän paljon.

Bilelookki on niin harvinainen, ja elää vähäsen koko ajan, että mitään varsinaista tyyliä ei varmaan oikein ole.


4) Oletko ajatellut asettua Ouluun vai muuttaa joskus etelämmäksi? Tai pohjoisemmaksi?

Johan tänne on kai tullut asetuttua, sillä olen asunut täällä jo yli kaksi vuotta pidempään kuin aikoinaan Tampereella. Pohjoisemmaksi en kyllä lähde, täälläkin on jo tarpeeksi pimeää ja kylmää talvisin. Etelämmäksi aina välillä haikailen, Tampere tuntuu edelleen henkiseltä kotikaupungilta, mutta ei tämä Oulukaan nyt niin mälsä paikka ole – sijainti vaan on penseä. Eikä tämänhetkisessä työtilanteessa ole mikään kiire täältä mihinkään siirtyä, kun molemmilla on hyvä työpaikka Oulussa.

5) Onko sulla nuoruuden harrastusta, jota kaipaat?

Mutta minähän olen nuori edelleen!

Tuntuu siltä, että suurinpiirtein jokainen merkittävä harrastus, joka minulla on joskus ollut, tulee jossain vaiheessa nostalgioimaan. Teatteri, partio, pianonsoitto, larppaus, stand up... Välillä tosin mietin, että olenko ihan oikeasti harrastanut kyseistä asiaa, olenko todella kyennyt moiseen. Tuntuu, että joistain jutuista on miljoona vuotta, ja kuviot niin vieraan oloisia.

6) Mikä on suosikkivuodenaikasi ja miksi?

Pitääkö tässä rajoittua vain neljään, vai hyväksytäänkö välivuodenajatkin?

Pidän vissiin syksystä eniten. Talvella on liian kylmä, keväällä ja kesällä on yleensä aina väärään aikaan liian kylmä / kuuma / märkä, ja lisäksi kesällä on myös kaikenmaailman höttiäisiä, jotka kiusaavat. Syksy on jotenkin tasaisempi, ja vaikka silloin sataakin, niin se vaan kuuluu asiaan. Syksyllä luonnossa on myös näteimpiä värejä. Ja pimenevät syysillat antavat oikeutuksen kynttilöiden poltolle. Kaikenkaikkiaan syksyssä on paras fiilis.

Jos välivuodenajatkin hyväksytään, niin syyskesä mieluummin kuin syystalvi, koska silloin on vielä kohtalaisen lämmintä.

7) Kerro Rullan kuulumiset :)

Tuollahan se mataa jälleen purkkinsa seinää pitkin. Ensi kuussa tulee viisi vuotta siitä, kun Rulla muutti luokseni, ja hyvin se tuntuu pärjäilevän. Ei se ole juurikaan tänä aikana kasvanut, eikä minulla ole mitään hajua siitä, kuinka vanha se on.

Nirso se on edelleen. Ihmettelimme taas useamman päivän ajan, kun Rulla ei tuntunut liikkuvan ollenkaan, vaikka annoimme sille tuoretta kurkkua joka päivä. Sunnuntaina päätimme sitten kokeilla salaatilla. Emme varsinaisesti edes yllättyneet, kun Rulla lähti liikkeelle. En tiedä, söikö se tällä kertaa salaattia, vai halusiko vain madella sen päällä, mutta joka tapauksessa, salaatti oli ihan eri asia kuin kurkku.

Marraskuussa (meinasin ensin kirjoittaa "jokin aika sitten", mutta tarkistettuani tajusin, että siitä on jo useampi kuukausi... niin se aika rientää) Rulla sai uuden laatikon. Eihän se edellinenkään tietenkään ollut ahtaaksi käynyt, mutta ajattelin, että isompaan laatikkoon voisi istuttaa salaatin, jotta Rullalla olisi koko ajan tuoretta ruokaa, eikä laatikko olisi niin ankea näköinen. Suunnitelma ei kuitenkaan toiminut, sillä eihän tuollainen ruukkusalaatti noissa oloissa hyvänä pysy. Saahan sitä kuitenkin aina kokeilla. Ja ainakin hetken verran Rulla oli taatusti hyvin onnellinen kotilo.

Taloudessamme pyöritettiin eilen ensimmäinen koneellinen tiskiä Ecoverin konetiskitabletin kera. Aiemmin käytössä olivat Lidlistä saatavat ekologiset tiskitabletit, mutta ne poistuivat valikoimasta joskus viime syksynä. Sen jälkeen ostimme hädissämme (eli "tiskiaine on loppu, ostetaan nyt jotain ja mietitään sitten ajan kanssa, mihin merkkiin vaihdetaan") yhden paketin jotain joutsenmerkittyä Pirkkaa, jota mainostettiin ainakin melko ympäristöystävälliseksi. Ajan kanssa sitten vertailin ekotiskitablettimerkkejä, ja päädyin tilaamaan Saksasta (teen n. neljästi vuodessa isomman tilauksen Violey.comista) ison laatikon Ecoveria.

Tietenkin ne Pirkan tiskitabletitkin riittivät melko pitkälle, eli loppuivat vasta tällä viikolla (tähän väliin olin ehtinyt tehdä jo toisenkin tilauksen Saksasta, eli olisin voinut tilata Ecoverit sieltä vasta nytkin). Ecoverin "testiajo" suoritettiin siis vasta pari päivää sitten.

Olin hieman pettynyt lopputulokseen, kun huomasin, että puurokulhoissa oli vähän puuronjämiä. Toisaalta, niitä oli ollut aiemminkin, riippuen vähän kulhon saaman esipesun määrästä, joten ajattelin, että kaipa nuo Ecoverit ovat ihan jees.

Sitten huomasin jogurttikulhojen tilan: haaleat jogurttirannut lasisissa kulhoissa olivat edelleen jäljellä. Kirosin raskaasti, paskaa tuli sittenkin ostettua. Olin myös hyvin hämmentynyt, sillä olin tähän saakka ollut siinä uskossa, ettei konetiskitableteilla nyt loppujen lopuksi ole suuria eroja pesutehossa, vaan kaikki "puhdistaa parhaiten jauhelihan" -hölinät ovat vain markkinointikikkoja.

Konetta tyhjentäessäni havainnoin, että ruoanjämiä oli myös parissa muovisessa paistohaarukassa ja yhdessä muovisessa leikkuulaudassa. Ajattelin, että tilanne ei ole ihan järkyttävän paha, pienillä esivalmisteluilla saamme Ecoverinkin kanssa puhtaat tiskit, ja ehkäpä sitä voisi pistää vaikka kaksi tablettia yhden sijaan, jos pahalta näyttää.

Kun kone oli tyhjä, huomasin, että sen pohjalla oli jotain mitä siellä ei normaalisti ole. Ensimmäinen ajatukseni oli, että "Hienoa, eihän se pesutabletti ole edes kunnolla liuennut, vaan sen jämät kökkivät tuolla koneen pohjalla". Lähempi tarkstelu paljasti, että olin osittain oikeassa: tabletti ei ollut lionnut ollenkaan.

Siinä oli muovikääre vielä ympärillä.

Ymmärtäkää, että olen yli kahden vuoden ajan käyttänyt sellaisia tiskitabletteja, joiden muovikääre liukenee vedessä. Ne siis nakataan koneeseen sellaisinaan. Rutiinien orjan kun olen, niin ei minulla käynyt edes mielessä lukea paketin kyljestä, toimivatko Ecoverit samalla lailla, vai pitääkö muovi ottaa pois.

Tuli pikkuisen pöljä olo.

Hyvä puoli tässä tietenkin oli se, että nyt tiedämme tiskikoneemme pesutehon pelkällä kuumalla vedellä. Se on yllättävän hyvä. Toinen hyvä puoli on se, etteivät nuo Ecoverit nyt menekään hukkaan. Kolmas hyvä puoli on toki se, että sain jotain bloggaamisen aihetta.

Kävin tänään lääkärissä kuulemassa viimeviikkoisten magneettikuvien tulokset.

Hyvät uutiset: polvea ei tarvitse operoida, kierukka on ehjä, eikä polvessa muutenkaan ole mitään rikki.

Huonot uutiset: oireilu aiheutuu polvinivelen ruston pehmenemisestä, ja jotta oireet lievenisivät / häviäisivät, pitää treenata reisilihakset hyvään kuntoon ja pitää huolta siitä, että ne pysyvät sellaisina. Lisäksi polviniveltä pitää aktivoida, jotta se erittäisi enemmän jotain nivelnestettä, joka puolestaan kosteuttaa rustoa ja pitää sen paremmassa kunnossa.

Pitää siis harrastaa liikuntaa. No okei, pitäisihän sitä joka tapauksessa harrastaa, mutta olen nyt jälleen vajonnut tähän "pitäisi pitäisi pitäisi" -kuoppaan, eikä liikunta varsinaisesti kamalasti minua houkuttele.

HealthExin systeemi on osoittautunut parhaaksi tähän mennessä, eli kynnys mennä liikkumaan oli tarpeeksi matala. Vaan kun se ei enää ole työmatkan varrella, mikä kummasti nostaa tuota kynnystä.

No, sain jumppaohjeet ja -kuminauhan sairaalan fysioterapeutilta, joten ehkä niillä pääsee alkuun. Puolen tunnin treeni kolmesti viikossa, sellaiset ohjeet sain. Puuh.

En mielestäni ole ollut sairaalassa sitten syntymäni. En muista, että olisin käynyt edes vierailulla kenenkään vuodepotilaan tykönä. Kerran kävin ensiavussa (lasketaanko sitä?), kun löin varpaan kipeästi laiturissa olleeseen metallilenkkiin, mutta ei se kuitenkaan ollut murtunut, kuten pelkäsin.

Tänään kävin siis käytännössä ensimmäistä kertaa sairaalassa. Pääsin vihdoin ja viimein siihen polven magneettikuvaukseen, johon sain lähetteen joskus marraskuussa.

Ei siinä magneettikuvausvempeleessä tarvinnut pötköttää varmaan edes puolta tuntia. Puoli tuntia voi kuitenkin olla aika tuskaisen pitkä aika keskittyä siihen, ettei vahingossakaan liikauta jalkaa, joka nimenomaan pitäisi pitää visusti paikoillaan. Lisäksi taso, jonka päällä makasin, oli hieman liian kapea, jotta käsiä olisi voinut pitää rennosti – jouduin siis jännittämään niitä hiukan koko ajan.

Ensi viikolla sitten kuulemaan, mitä lääkärillä on kuvista sanottavanaan.

Oltuani purkkipunapää reilut viisi vuotta ja tuskailtuani aina säännöllisin väliajoin juurikasvun kauheutta, päätin lopulta katkaista värjäyskierteen. Kieltämättä myös hiusvärien aiheuttamista allergisista reaktioista luetut kauhujutut vaikuttivat jonkin verran. Nyt täytyy vaan toivoa, että väri osui riittävän lähelle omaa, jotta tuleva juurikasvu ei eroa turhan räikeästi värjätystä hiuksesta, ja oman värin takaisin kasvattaminen onnistuu.

( Todistusaineistoa )